|
|||||||
|
28.6.2006
JUHANNUSVIIKONLOPPUKansanvaunulla iloisesti kolistellen matkasimme maamme pääkaupunkiin juhannusta edeltävän viikon keskiviikkona. Kuningasajatuksena oli vietää rauhallinen juhannus sukuloiden sekä tehdä parin yön visiitti itämeren vastarannalle Tallinnaan. Kaikki meni suht hyvin menomatkalla, ainoastaan peltilehmän nopeusmittari oikutteli. Ei edes ylinopeussakkoja tai kortin menettämisiä tällä kertaa, mihin toki edellytyksiä varsinkin toimimattoman mittarin vuoksi olisi ollut. So far so good, perillä vähän oluttaa, viiniä ja saunomista minkä jälkeen nukkumaan.Juhannusaattokin meni kivasti ja rauhallisissa merkeissä, tosin allekirjoittanutta hieman korpesi kun mamma rajoitti oluen nauttimista. Seuraavana päivänä sain tosin kiittää mammaa olemattomasta krapulasta matkalla kohti laivaterminaalia. Kaikki meni hienosti aina passintarkastukseen saakka, kunnes selvisi, että erään ryhmämme jäsenen passi on mennyt vanhaksi edellisenä päivänä. Eihän niitä etukäteen kannata tarkastella, kyllä se rajavartiolaitoksen setä tietää kertoa onko asiat kunnossa vai ei. Takaisin lähtötelineisiin ja pohtimaan mistä hankkia tarvittava dokumentti maastapakoa varten. Selvisi, että pasilan poliisitalo päivysti myös juhannuspyhinä, joten rautatieaseman passikuva-automaatin kautta kansanvaunun nokka kohti pasilaa. Lopulta 50e köyhempänä ja kuukauden voimassaoleva passi lakkarissa ryhmittäydyimme uuteen loikkausyritykseen. Tällä välin oli tosin pitänyt selvitellä liput myöhäisempään laivaan ja pyytää varustamon neitiä ilmoittamaan hotelliin, että saapuisimme vasta puolenyön jälkeen. Kun viimein saavuimme hotelliin ja saimme huoneen, vei uni nopean selkävoiton matkaajista. Muutaman oluen tosin jaksoin ensin nauttia. Aamiaiselle ehdittiin viime tingassa minkä jälkeen vetäydyimme vielä päiväunille. Asiaan kuuluen asettelimme oveen "Ei saa häiritä" lappusen. Eipä kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun joku oli jo koputtelemassa oven takana. Häirikkö oli tietenkin kadonnut siihen mennessä kun allekirjoittanut ovelle ehti. Hetken päästä siivooja tuli avaimillaan suoraan sisälle, mutta poistui kuitenkin takavasempaan anteeksi pyydelleen huomattuaan huoneessa olevan ihmisiä. Tuumailin mielessäni, jotta minkämoinen lappu ovessa pitäisi olla, jotta natiivit osaisivat pysyä poissa. Seuraavaksi soikin jo huoneen puhelin: respasta soittelivat ihmeissään, jotta emmekö meinaa ollenkaan luovuttaa huonetta. Olimme kuulema varanneet sen vain yhdeksi yöksi. Tässä vaiheessa alkoi Tallinnan matkaaminen ottamaan jo todenteolla ohimoon. Siispä vaatteet päälle ja asiaa selvittämään. Vartin jonottamisen jälkeen pääsin tiskille, missä kuulin uudestaan saman: huoneemme on varattu ja maksettu vain yhdeksi yöksi. Koska itse en ollut varausta tehnyt, en asiasta hirveästi pillastunut, vaan kehoitin vielä soittamaan matkat myyneelle varustamolle. Tallinan pään yhteyshenkilö totesi puhelimessa saman: varattu ja maksettu yhdelle yölle. Toinen yö olisi kuulema maksanut 112e lisää, 20% alennus mukaanlukien. Menin kertomaan uutiset huoneeseen, jolloin sain käteeni kuitin varauksesta ja maksusta. Niinpä niin, siinähän seisoi että olemme maksaneet huoneen kahdelta yöltä. Takaisin respaan kuitin kanssa. Uusi puhelu varustamolle, selvisi, että joku varustamon työntekijä oli laivan vaihtamisen yhdeydessä muuttanut varauksemme yhdeksi yöksi. Ilman sen suurempia seremonioita vastaanoton täti totesi meidän olevan heidän vieraitaan vielä yhden yön. Kiva kiva, jospa saataisiin nyt olla rauhassa. Seuraava ilta ja yö meni kauppoja katsellessa: hintavaa, kallista ja kalliimpaa. Vähän viiniä, ravintolaan ja mutka yökerhoon, sen jälkeen nukkumaan. Aamulla kiireesti kehoa ravitsemaan ja huoneen luovutus. Mamma meni vielä puuteroimaan nenäänsä ja palattuaan huomasi että oli unohtanut vihki- ja kihlasormuksensa aulan vessaan. Se niistä, katoavaista on maine ja mammona, etenkin vessaan jätettynä Tallinnassa. Matkavakuutusta ei tietenkään näin lyhyelle visiitille kannata ottaa, eihän. Respassa ei kukaan ollut nähnyt tai kuullut mitään, ei myöskään aulan viereisessä ravintolassa. Poliisilaitoksella eivät vaivautuneet muuhun kuin osanottojen toivottamiseen: kuulema olisivat vakuutusta varten voineet paperin täyttää, mutta tässä tilanteessa ei sitten tarvinnut täyttää sitäkään. Sydän riemusta pamppailleen kävimme suorittamassa tuliashankinnat ja suuntasimme takaisin terminaaliin. Sieltä vastarannelle selvittiin myöskin ilman haavereita - skeptisistä odotuksista huolimatta. Turvallisesti kotimaahan päästyämme asiaan kuuluen viiniä ja ollutta, saunomista ja nukkumaan. Aamulla sitten soikin puhelin ja sovin tulevani yöksi töihin, joten mammaa herättämään ja autoa pakkaamaan. Ajattelin paahtavani yhtä höyryä takaisin pohjoiseen, mutta mamma halusi suorittaa 100km ennen maalia pitstopin ja hakea jotain purtavaa. Näin tehtiin. Huoltoaseman pihasta lähtiessäni peruutin autoa pois ruudusta, kun yhtä-äkkiä rytisi. Mitä helvettiä, eihän siellä äsken ketään ollut. No kuitenkin oli. Vasta kortin saanut tyttönen oli työntänyt Volvon taakse, mamman mukaan vielä varsin vauhdikkaasti. Koska mamman kieroksen olivat tässä vaiheessa melkoisen korkealla, soitin paikalle virkavallan edustajat. Lampun sirpaleista päätellen olin ollut auton mitan verran tiellä, kun kolahti. Sanojensa mukaan tyttö ei ollut ehtinyt väistää ja että olimme olleet hänen mielestään paikallaan. Allekirjoittaneen mielestä väistäminen olisi ollut aika huono vaihtoehto, sillä silloin tyttö olisi kajauttanut tolppaan. Jarruttaminen olisi voinut olla viisaampaa. Oli miten oli, kansanvaunun puskuri repsotti murheellisesti apukuljettajan puoleiselta sivultaan ja takavalo oli entinen. Volvon kylki oli läjässä etulokarista takapuskuriin. Positiivistä sinällään, poliisi saapui jo puolen tunnin odottelun jälkeen. Koska tieliikennelaki on tässä kohdin huomattavan tarkka: "20 § Ajoneuvon peruuttaminen ja kääntäminen tiellä Ajoneuvoa ei saa peruuttaa eikä kääntää tiellä, ellei se voi tapahtua vaaratta ja muita estämättä." olin luonnollisesti minä syyllinen. Olin tosin jo aikaisemmin mammalle todennut saman lopputuloksen. Sitä paitsi toinen poliisisetä tiesi, että toisen osapuolen auton nopeutta olisi hyvin vaikea todentaa jälkeenpäin: olipa auto vielä ollut omalla kaistallaankin. Sarodonisesti pohdiskelin mahdollisuuksia fysiikan Nobelin rauhanpalkinnon myöntämistä kyseiselle henkilölle. Asiallisesti herrat kuitenkin osansa hoitivat, oma kuppi alkoi vain vähitellen olla täynnä. Summa sumarum, tyydyin lainsäätäjän sekä sen valvojan tulkintaan. Jalomielisyydessään poliisit päästivät minut pelkällä kirjallisella huomautuksella. Toinen tosin vielä kysyi, että sattuuko minulle tälläisiä useinkin. Vastasin myöntävästi, eihän edellisestä kerrasta ole kuin aika tarkalleen kymmenen vuotta. Kelloa vilkuillen odotelin että toinen sedistä saisi tehtyä paperityöt ja että ehtisin edes hetken huokaista ennen yövuoroon menemistä. Virkavallan edustajilla ei ilmeisesti ollut mihinkään kiirettä. Mamma olisi halunnut jatkaa asian puimista oikeudessa, mutta hammasta purren ymmärsi ettei allekirjoittaneella ole jaksamista sellaiseen. Lisäksi esitin epäilykseni siitä, ettei kyytiläisellä taida siihen myöskään olla mahdollisuutta. Uutta peltiähän pitäisi saada vakuutuksesta. Tosin voihan siinäkin vielä jokin ongelma ilmetä. Kyynisyys näemmä valtaa mielen. Lopulta päästiin kotiin, missä ei vastoin odotuksia odottanutkaan vesivahinko, omaisuudesta tyhjennetty asunto tai häätömääräys, vaan talo nökötti paikoillaan kuten aina. Alakerran ikkunasta erottui tuttu tarkkailu, yläkerran asukaskin tavoilleen uskollisena soitteli musiikkiaan riittävän suurella volyymilla, kylläpäs tulikin kotoisa olo. Ainakin toistaiseksi. Saa nähdä mitä Murphyn setä seuraavaksi meille on suunnitellut. Toki reissun tapahtumista lähes kaikki on oman huolimattomuuden seurausta, mutta ilahduttavasti kaikki onnistui kasaantumaan samalle kertaa. Jospa se tästä vähitellen taas iloksi muuttuisi, ei siis muuta kuin kohti uusia nöyryytyksiä. Hintaa reisulle tuli noin 1500e suunniteltua enemmän. Ainakaan Tallinnaan ei tee hetkeen mieli. Kaljaakaan ei tullut ostettua, sillä lähikaupasta sen rahtaaminen on mielestäni helpompaa kuin tuolta saakka uittaminen. Loppujen lopuksi ei kovinkaan rentouttava loma. Lentokone voisi olla jatkossa mukavampi tapa matkustaa, ihan vain varmuuden vuoksi. Eipä silti, tipuuhan niitäkin toisinaan. Tosin nyt töissä oleminenkin tuntuu juhlalta, eli olihan tuossa puolensakkin. -Samael- Kaikki kolumnit
|
|
||||||
